Tunnen itseni kissaihmiseksi, sillä kissan kanssa jaan monet samat arvot. Koiraihminen en koe olevani, mutta sellaiseksikin yritän opetella. Koiranpidossa minua puistattaa kaikki kaavamaisuus. Rotukriteerit, kummalliset trimmaukset, koirien vaatteet ja timantit kaulapannoissa, kuri ja kuritus ja etenkin tuo kaavamainen löntystely koiran perässä samaan aikaan päivästä, samoja reittejä, yhä uudelleen ja uudelleen. Tahmea tallustelu, jonka merkittävin muuttuja vuosien saatossa on hihnan molemmissa päissä tapahtuva vääjäämätön pönäköitymisen prosessi. Kaikki. Samaa. Rataa. Ikuisesti. Amen.
Hoksaatko...
Kissa ei alistu koiran elämään, joka sekään ei ole koiran elämää vaan ihmisen. Jos koira ja kissa saisivat elää vapaina rinnakkain, niiden elämäntyylit eivät luultavasti poikkeaisi paljoa toisistaan. Ne vaeltaisivat, toinen laumassa ja toinen yksin, kamppailisivat resursseista ja reviireistä. Saalistaisivat, tappelisivat, karkottaisivat heikompiaan, ulostaisivat, virtsaisivat, siittäisivät naaraitaan ja jatkaisivat sukuaan niin kuin tekee ihminenkin piilossa omassa kopperossaan. Kotonaan, ravintolan pimeässä sopessa, porttikongissa, toisten selän takana. Ja omissa kopperoissaan ihmiset pysyvätkin. Heidän kanssaan noissa kopperoissa asuu liian usein pelko, häpeä, syyllisyys, omistamisenhalu, kateus. Mitä vapaampia he ovat kopperoistaan, myös ilo, haltioituminen, onni, jakaminen, rakkaus, huolenpito, innostuminen. Siinäkään ei ihminen siis eläintä kummoisempi.
Olen kasvanut kissalauman kanssa. Ja äidin, jonka sydän oli iso. Sellainen johon mahtui muutkin kuin omat kakarat, omat elukat, omat nurkat ja omat asiat. Kissanpentuja haettiin, pelastettiin huonoista oloista avoimesti tai salaa, pihapiiriin ilmaantuneita villiintyneitä kissoja ruokittiin ja otettiin sisään lämpimään paukkupakkasten alta. Noista kissoista muistoihin on vahvimpana jäänyt kaksi asiaa. Toinen on aivan käsittämätön pistävä kissanpissan haju ja toinen on ne syvät raapaleet, jotka villiintynyt kissa ehti repäistä käsivarteen tai jalkaan kun sille meni avaamaan ovea ulos. Surkeimmallakin hetkellään, takkuisena ja rupisena, kylkiluut törröttävänä kissanriepuna se säilytti itsemääräämisoikeutensa. Se ei ryhtynyt ihmisen räsynukeksi, jolle voi pukea viimeisen muodin mukaiset vaatteet tai raapottaa naru kaulassa kylille. Ja lämpimien säiden koittaessa nuo kissapoloiset tulivat sisältä piiloistaan. Ne olivat saaneet luidensa ympärille vähän lihaa. Haavat ja arvet olivat parantuneet. Vain takkuiset turkit jäivät kun ne sujahtivat keväiseen säähän pulskan lintu- tai hiiripaistin toivossa. Ja toisinaan ne palasivat takaisin. Mutta eivät tervehtimään, eivätkä kiitollisuudesta. Ne tulivat vain ja ainoastaan merkkaamaan reviirinsä tuolla kitkerällä pissallaan ja sitten ne olivat tiessään. Ja meidän pihalle mahtui. Kissaa ja pissaa. Molemmat haihtuivat aikanaan.
Sitä hullua vapautta ja ylpeyttä siitä vain en koskaan tavoita koiran kanssa. Niin rakkaita kuin ovatkin.
...pointin?
