Syyspimeillä

Tuntuu oudolta taas tottua syyspimeisiin kaiken kesäisen valon määrän jälkeen. Töistä päästessä on jo aivan pimeää ja koiralenkkejä ei enää voi tehdä metsään. Kun metsän reunassa katsoo pimeyteen, puut, pensaat ja polku näyttävät aavemaisen synkältä. Silloin sitä ihmettelee, että tuonneko joka päivä suunnistan, aivan metsän toiseen laitaan saakka. Nyt kyllä arveluttaisi, vaikka toisaalta, mitä siellä olisi sellaista mitä ei ole päivällä. Ehkä jokin eläin voisi lehahtaa ohi pimeydessä ja se olisi pelottavaa. Metsässä olen törmännyt loppukesästä huuhkajaan ja kun se lähti lentoon, oli se kyllä kunnioitusta herättävä näky. Eli en haluaisi pimeässä törmätä! Dion kanssa voisin kyllä tarpoa pimeässäkin metsässä, se on niin puolustustahtoinen ja sen aistit ovat niin huippuunsa virittyneet kovan saalistusvietin takia, että se pitäisi kyllä vaelluskaveristaan hyvän huolen. Dio sitäpaitsi pysyttelee ihan lähellä pimeässä liikuttaessa, sekin on testattu.

Pururatalenkillä