Dio

Viime aikoina olen seuraillut erityisesti Dio-koiramme tapaa olla koira ja perheenjäsen. Se on ihana ja upea koira. Olemme miehen kanssa usein todenneet, että jos meille vielä joskus uusi koira tulee, on se ehdottomasti pitbull. Tämä on toki toiveajattelua, uutta koiraa emme varmaankaan enää tule hankkimaan ihan käytännön syistä. Nuoriso lähtee maailmalle ja niin koiran ulkoiluttajien kuin hoitajienkin määrä vähenee. Siispä nauttikaamme näistä nyt kun vielä voimme! Dio-poikamme on kotona ehkä yksi rauhallisimmista olennoista joita olen tavannut. Se on hyvin vaatimaton koira. Se ei kerjää eikä komentele. Sängyllä riittää sormien napsautus niin se loikkaa välittömästi syrjään ja antaa tilaa. Se syö oikeastaan mitä vain, harvoin ja hyvin. Se ei ole herkuttelija, mikä tietenkin on tehnyt sen hiivan hoidon monin verroin helpommaksi. Sen kiihtyvyys on tähtitieteellinen eikä se siedä juuri muita uroksia, ei kohti juoksevia meluavia lapsia, ei ihmisiä jotka tuijottavat sitä, ei pimeydessä hiippailevia tummia hahmoja. Silloin siitä tulee epäluuloinen, vähän pelokas ja se alkaa puolustautua eli rähistä. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Koskaan se ei ole ketään purrut, ei edes Dallas-siskoaan vaikka ovat ottaneet varsin äänekkäästi yhteen. Koirakuiskaaja Cesar Millanin motto: "No touch, no talk, no eyecontact!" on kyllä vertaansa vailla. Koiran tuijottelu ei ole hyvä strategia missään olosuhteissa. Kotona Dion kanssa voimme kyllä käydä tuijotuskisaa, mutta lopputulos on yleensä sama kuin pienten lasten kanssa. Ne nappaavat nenästä. Kun luulet katsovasi toista silmiin, onkin toisen katse kohdistunut siihen tuulenhalkojaan joka silmiesi välissä sojottaa. Dallasin kanssa on aivan sama tilanne. Tuijottelehan aikasi, niin kohta olet saanut mojovan suukon nokkaasi ja saat ihailla sitä peilistä monta päivää. Tänään kaaduin lenkillä todella pahasti ja loukkasin selkäni eli Panacodeilla nyt mennään. Kotiin päästyäni Dio haukahteli minulle huolestuneesti ja kun istuin sohvalle, hyppäsi se viereeni, laittoi tassunsa käteeni ja painautui minua vasten. Sillä on ilmiömäinen taito huomata kun jokin on pielessä. Ja jos se huomaa minkäänlaista kinaa tai sanaharkkaa perheenjäsenten kesken, se alkaa täristä. Jos taas perhe ilakoi turhan äänekkäästi ja villisti, se juoksee heti ilmoittamaan, että nyt on liikaa kierroksia. Motkotukseen ja valitukseen se ottaa nopeasti kantaa ja tulee muistuttamaan, että jokohan olisi aika vaihtaa äänensävyä. Diomme on siis oma Samu Sirkkamme, joka kantaa huolta omatunnostamme. Sille on tilausta.

Leffakaveri

Päiväunelmoija

Unikeko

Sohvaperuna

Yksi kuva

Satuin huomaamaan Karvapartio-blogista nämä upeat Alicja Zmyslowskan valokuvat. Eipä tämä paljon enempää selityksiä kaivanne https://alicjazmyslowska.wordpress.com/portfolio/#jp-carousel-465

Vihdoin

Tätä me ollaan odotettu ja nyt siitä saatiin lupaus! Vielä vähän aavistuksenomainen, mutta silti...
Aamulla minä ja Dallu pysähdyttiin seisomaan viimaisen niityn reunaan ja nauttimaan auringonsäteistä. Siellä ne ovat ja vahvistuvat päivä päivältä ja lumen alla on kaikki se vihreä, jota kyllä jo kovasti kaipaamme. Miten syksy ja tuo kaikkein pimein aika meni näin nopeasti? Tänä vuonna ei ollut edes valotankkausta Portugalin auringossa ja silti selviydyttiin!!! Eikä edes pienen pientä flunssaa. Siunattu D-vitamiini! Purkista vielä kevään aurinkoisiin hiihtokeleihin saakka.

Ulkoilmaelämää

Koirilla on ollut pitkästä aikaa mahdollisuus hyppiä ja pyöriä ja kahlata lumessa kainaloitaan myöten. Jostain syystä se tuntuu todella mieluisalta leikiltä. Koirat ovat tietenkin vahvoja eivätkä pienistä valita. Vaikka ohut turkki ei juuri kylmältä suojaa, se ei menoa haittaa. Huvittavaa on seurata kun koirat työntävät kuononsa syvälle lumeen jotain nuuskiakseen. Samalla ne sitten vetävät kevyttä pakkaslunta nenäänsä ja saavat aikamoisen aivastus- ja yskänkohtauksen. Mutta ilmeisesti sekään ei kovin paljon haittaa, koska tekevät sitä tämän tästä. Kun ne sitten saavat ulkoilusta tarpeekseen, kipittävät ne vauhdilla sisälle ja kaivautuvat huopiin. Nykyisin ne viihtyvät vierekkäin naapurin lahjoittamalla isolla koiranpedillä ja kaluavat kumpikin omaa puruluutaan. Hetkittäin Dallas malttaa jättää Dion luun rauhaan ja keskittyä omaansa. Kai sekin alkaa pomottelustaan tasoittua aikuistumisen myötä. Koiranelämä on kyllä aika huoletonta. Päivärytmi on aina samanlainen ja kun se toteutuu, ovat koirat tyytyväisiä. Kaksi lenkkiä, muutamia pihassa pyörähdyksiä, oravien ja lintujen ruokailun seuraamista nenä ikkunalasissa kiinni, ruokailu, vähän pienimuotoista koulutusta tai leikkiä ja loput nukkumista. Siinä sitä on riittämiin elämänsisältöä tuollaiselle luontokappaleelle. Malliksi olisi ihmisellekin.

Vauhtia piisaa

Ja ihmettelyä

Hetki ennen yöunia

Barffireissu

Tänään oli taas aika täydentää koirien raakaruokavarastoja. Nyt kun Dio ja Dallu ovat jo ihan aikuisia koiria molemmat, on niiden ruokailu alkanut siirtyä vähitellen kerran päivässä tapahtuvaksi. Olemme yrittäneet tyrkyttää ruokaa aamuin illoin, mutta jossain vaiheessa totesimme, että juokseminen ruokakipon kanssa koiran perässä ei ole kovinkaan älykästä. Nykyisin koirat syövät pääasiassa iltaisin ja suurinta herkkua on luonnollisesti tuo barffi. Ostan kerralla 8,5 kg:n laatikoita broilerin pikkusiipiä eli n. 50 g painoisia siiven pätkiä. Diolle menisivät 100 g painavat kokonaiset siivet, mutta Dallulla niissä on pureskelemista. Näin sitten laskeskelemme Diolle niitä yhdellä aterialla 10-12 kpl ja Dallulle noin 8 kpl. Lisäksi ostin ison laatikollisen 400 g:n painoisia, sisäelimiä ja kasviksia sisältäviä raaka"makkaroita". Nyt niistä riittää taas toviksi sapuskaa. Kyllä tähän ruokavalion nimeen vannon ainakin omien koirien terveyden kohdalla. Jos koirat sairastelevat eikä eläinlääkäreiltä ole riittävää apua löytynyt, kannattaa todella panostaa terveelliseen ravintoon ja olla kärsivällinen. Muutokset eivät tapahdu momentaanisesti vaan vaativat näkyäkseen usein pitkän ajan, viikkoja ja kuukausia. Maltti on siis valttia. Paljon on siis tehtävissä vielä kun tuntuu, ettei mitään ole tehtävissä. Näin on etenkin erilaisten allergia- ja hiivaoireiden suhteen.

Minuutiksi mikroon ja siivuttamaan

Entinen hiivalla kyllästetty koipitoipilas

Terveitä koiria

Näin vuoden alkajaisiksi on iso juttu, että koirat ovat terveitä. Uskomattoman, käsittämättömän terveitä. Dion jalkaongelmien, nivelrikon ja itsepintaisen hiivainfektion jälkeen on jotenkin epätodellista, että niistä ei ole tällä hetkellä merkkiäkään. Ruokavalio koirilla on sen verran tiukka, että paino on, etenkin Diolla, normaalin alarajoilla nipin napin. Diollehan tämä on ihan kriittinen juttu. Mitä vähemmän massaa, sitä vähemmän kuormaa nivelille. Muistan vieläkin ortopedin katseen silmälasien yli kun selvisi, että polven eturistiside on poikki ja edessä iso leikkaus ja toipuminen. Eikä vain yhteen polveen vaan mitä todennäköisimmin kahteen. Meille oli itsestään selvää, että leikataan. Ortopedi katseli meitä hetken mietteliäänä ja totesi sitten: "Mikäs siinä, jos on kiva koira!"
Ja sitähän Dio oli. Eikä pelkästään kiva, vaan myös erittäin rakas perheenjäsen. Nyt muistona ovat vain isot arvet polvien sisäpinnalla ja hiukkasen jäykkä askellus. Mutta meno on kovaa ja kun koirat ryntäävät ympäri pihamaata, tekevät hyppyjä ja nopeita suunnanvaihtoja, ajavat takaa lintuparvia, painivat ja juoksevat kilpaa portille haukkumaan ohikulkijoille, ei nivelrikosta tai titaanipolvista näy merkkiäkään. Nämä ovat meille hyviä vuosia ja niistä olemme kiitollisia! Dalluhan on terve ollut koko ajan lukuunottamatta pientä korvatulehdusta, joka tuli ensimmäisen uintikesän kylkiäisenä. Ja tottakai vakuutukset menevät juurikin paradoksaalisesti ristiin. Sairastelevaisemmalla ei sitten mitään ja terveellä koko kattaus. Koirien vuosi on siis alkanut onnellisissa merkeissä!

Sisään kiitos!