Toipumispäivät 8, 9 ja 10

Toipuminen jatkuu hyvin. Haava on siisti ja vasta nyt Dallas on alkanut olla siitä jonkin verran kiinnostunut. Luulen, että haavan ompeleet alkavat vähitellen kiristää kun tapahtuu paranemista. Dallas kyllä tottelee hienosti kun sitä kieltää tai antaa muuta puuhasteltavaa. Yksin jätettäessä sille on laitettava kauluri, joka on kyllä aikamoinen tötterö sen päässä. Dallu ei osaa oikein tötterönsä kanssa muuta kuin ihmetellä. Se ei liiemmin pyristele siitä irti, vaan hämmentyneenä patsastelee paikoillaan.
Odotamme kovasti keskiviikkoa, ortopedin kontrollia ja ompeleiden poistoa. Sen jälkeen ei enää tarvitse Dallua samalla tavoin vahtia. Vain sen liikkumista ulkona ja hyppimistä sisätiloissa. Haavainfektion vaara on vihdoin ohi! Dio jaksaa Dallua ihmetellä ja eniten sillä on ihmettelemistä siinä, että ulkoilut tapahtuvat kokonaan erikseen. Koirat ovat tottuneet touhuamaan pihatarhassa kaksistaan ja nyt ne ovat vähän orpoja ulkona kumpainenkin. Sisällä ne sitten kaivautuvat toistensa kylkeen ja nukkuvat siinä autuasta koiranunta!

Tylsääääää!

Toipumispäivät 5, 6 ja 7

Dallas on jatkanut hyvin alkanutta toipumistaan hienosti. Haava näyttää hyvältä ja iho sen ympärillä alkaa rauhottua. Mustelmat alkavat häipyä ja turvotusta on iltaisin pikkuisen. Haavaa suihkuttelemme ahkerasti päivittäin ja siitä Dallas tuntuu tykkäävän. Metacamit jatkuvat ainakin aatonaaton tikkien poistoon ja ortopedikäyntiin saakka. Tammikuun lopulla pitäisi jo alkaa luutumista tapahtua ja voimme varailla ajan rtg-kuvaukseen. Ehkä kesällä jo jalka on aktiivisessa käytössä. Toivomme, että toinen eturistiside kestää ainakin heinäkuun lopulle jolloin vaihtuu vakuutuskausi. Silloin saamme toisen operaation vakuutuskorvaukset. Muutoin joka sentti menee omasta pussista!

Kelpo tikkaus

Venyttelyä keskipäivällä

Dallu jääkarhu

Toipumispäivät 3 ja 4

Eilinen oli siis järjestyksessä kolmas päivä leikkauksesta. Eilen poistimme haavasidoksen ja nilkan Fentanyl-kipulaastarin. Eilen myös saimme aloittaa haavan suihkutukset. Se tuntui Dallasista selvästi mukavalta, sillä Dallas antoi suihkutella sitä vaikka kuinka kauan. Pihakäynneillä Dallas tarvitsee saattajan, joka vahtii ettei se säntää oravan perään tai portille ohikulkijoille räksyttämään. Jalka ei saa nyt vääntyä ja livetä mihinkään suuntaan. Vointi Dallulla on kaikenkaikkiaan hyvä. Jalka on armottomilla mustelmilla, mutta muuten Dallukka antaa siihen koskea ja sitä taivutella (jumppa). Se pystyy hyvin nukkumaan jalan päällä eli oikealla kyljellään. Eteisen rahilta laskeutuessaan se ojentaa takajalat pitkäksi ja viivähtää rahin reunalla lonkkiaan venyttelemässä. Dallu nukkuu hyvin yönsä, se tekee tarpeensa kuten ennenkin ja on yhtä iloinen ja touhukas veitikka. Nyt sitä vain tarvitsee valvoa ja hillitä. Se kulkee portaat ulos ja sisään itsenäisesti ja osaa valuttaa itsensä rahilta ja soffalta alas. Varsinaisestihan se ei saisi olla lattiatasoa korkeammalla, mutta sen tekniikka on niin taitava ja voimat kolmessa muussa jalassa hyvät, että valvottuna se voi siirtyillä vähän enemmän kuin lääkäri määrää. Jalassa on ollut pikkuisen turvotusta nilkan kohdalla eli silloin kun Dallas on jalkeilla pitempään, nestettä laskeutuu hauskaksi pussiksi nilkan yläpuolelle. Se tuntuu hyllyvältä nestepussilta, pikkuiselta mansetilta koivessa. Makuulla se häviää. Olemme onnellisia hyvästä edistymisestä ja toivomme ettei mitään yllättäviä takapakkeja ilmaantuisi. Meillä on siinä mielessä hyvä tilanne, että Dallas ei jää hetkeksikään yksin. Sillä on koko ajan vierihoitaja. Yön ajaksi laitamme varmuuden vuoksi hopeasidoksen haavan päälle, jotta emme joudu käyttämään Dallasilla hankalaa kauluria. Kun Fentanyl-laastari on poissa, ei senkään joutumista Dallun suuhun tarvitse pelätä. Laastarin poisto ei ole tuntunut vaikuttavan kipuihin ja joka aamu kun Dallu makoilee vielä unisena petillä, saa se suuhunsa 1,5 tbl Metacam-kipulääkettä. Ehkäpä tuo pitää ylimääräiset säryt loitolla.

Pikku nestemansetti nilkan yläpuolella

Mustelmaa ja haavanreunaa

Kanankoipi

Marmoroitua koirankoipea

Toipumispäivät 1 ja 2

Dallukka toipuu hienosti. Verraten Dion operaatioihin, itsekin otamme nyt jotenkin rauhassa asiat, vanhasta tottumuksesta. Emme panikoi ja ennakoi katastrofeja. Lähinnä keskitymme havainnoimaan Dallun vointia ja rauhottamaan sen menoa minkä pystymme. Dio on hieno herrasmies Dallun seurassa ja kaikenlainen riehuminen on senkin osalta nyt poissa. Se vaistoaa, että Dallu ei ole ihan kunnossa. Dio nuuskii ja nuolee Dallua, muttei juuri muuta. Sängyt olemme erottaneet niin, että minä nukun makuuhuoneessa koiraporttien takana Dallun kanssa ja mies Dion kanssa olohuoneen puolella. Toipumisajaksi on arvioitu parisen kuukautta, jonka jälkeen jalkaa voisi jo käytellä suhteellisen huolettomasti. Kokonaistoipuminen olisi noin 4 kk. Diolla toipumiseen meni kyllä kokonainen vuosi, mutta sillähän leikattiin TTA:lla molemmat jalat parin kuukauden välein. Tikit poistetaan joulun väliviikolla, jolloin on myös ortopedin kontrolli. Samalle viikolle on ensimmäinen fysioterapiakäynti. 6-8 viikon kulutttua on kontrolliröntgen. Sitten alammekin jännittää toisen polven kestämistä. Ortopedi nimitti sitä aikapommiksi!
Dallukka nukkuu yönsä jo hyvin. Fentanyl-opiaattilaastari pitää kivut poissa ja sen lisäksi vielä Metacam-kipulääke suun kautta antaa apuja sekin. Dallas pystyy tekemään tarpeensa leikatun jalan kanssa hienosti ja tällä hetkellä liikunta on siis pihassa käyttöä lyhyellä hihnalla. Haava on siisti eikä jalassa näy juurikaan turvotusta. Huomenna poistamme opiaattilaastarin oikeasta nilkasta ja sitten on pärjättävä vain tuon Metacamin turvin. Samalla aloittelemme haavan päivittäiset suihkuttelut.

Suurin riesa tänään punottavat silmä

Dallasin TTA-leikkaus

Paljon on tässä välissä tapahtunut. Pikkuhiljaa päivittelen koirien sattumuksia ajan tasalle. Mutta nyt aloitan Dallas-neidistä. Viimeinen kirjoitus liittyi Dallasin varpaan koepalavastaukseen. Varvas on edelleen kunnossa, allergisia oireita neitokaisella on kuitenkin ja ne ovat lähinnä silmien ja anturoiden punotusta, nielun punotusta ja turvottelua, limakalvo-oireita suulaessa. Ruokavalio on nyt varsin kapea, oireita näyttää olevan silti. Todennäköisesti alamme näitä selvitellä verikokein kunhan sellaiselle on sopiva ajankohta. Syksyllä Dallas alkoi ontua oikeaa takajalkaansa. Ensin hoidimme sitä ihan tavallisena venähdyksenä levolla ja kipulääkekuurilla. Kun toipuminen ei lähtenyt käyntiin, osasimme aavistaa, että kyseessä saattaa olla polven ristisidevamma. Oireet muistuttivat niin erehdyttävästi Dion oireita muutaman vuoden takaa. Näin sitten olikin eli rtg-kuvaus paljasti ikävät uutiset. Huonoja uutisia tuli myös toisen polven ja lonkkien osalta. Dallas on eilen aamulla leikattu Hakametsässä. Halusimme Dallun samalle ortopedille, joka leikkasi Dion molemmat polvet. Hoitotulos on niissä ollut erinomainen. Dallun kanssa lähdetään nyt siis samalle kierrokselle. Tuttua huttua meille. Ortopedin mukaan 80%:lla ristisideleikatuista koirista toinenkin ristiside pettää. Että näin. Toisin kuin Diolla, Dallasilla on sentään vakuutus, josta osan kuluista saamme takaisin. Useampi tuhat silti jää maksettavaa itselle. Ettäpä näin. Pääasia toki, että saamme Dallukkamme kuntoon. Toivottavasti kesään mennessä kaikki on ohi.

Dallu matkalla operaatiosta kotiin

Haavalappu repsottaa, mutta opiaattilaastari nilkassa pysyy

Sahattu ja titaanivahvistettu sääriluu

Mokoma koipisidos vihdoin poissa

Tulokset

Vihdoin Dallun varpaan koepalavastaukset tulivat. Jo on niitä odotettu. Viimeiset päivät menivät aikamoisessa angstissa kun eläinlääkärin kanssa soitot menivät pahasti ristiin. Eilen kun lopulta sain klinikkaan yhteyden, ei hoitaja halunnut kertoa mitään vastauksista vaan totesi, että lääkäri soittaa huomenna ja kertoo tilanteen. Tietenkinhän tuollaisesta nyt huolestuu. Siis tilanne päällä. Ei siis voi olla muuta kuin jotain pahanlaatuista. Ja kun Dallu on ollut kesän mittaan jollain lailla vaisumpi ja väsähtäneempi, tottakai ensimmäiset arvaukset olivat ne pahimmanlaatuiset muutokset. Ahdistuksesta huolimatta päätin pitää kiinni arkirutiineista. Vaikeaa toki, mutta mihinkäs muuhunkaan sitä nojautuisi. Ja kun pahin hetki oli ehkäpä tänä aamuna ennen eläinlääkärin puhelua, päätin klo 9 kaivaa esiin joogamattoni kuten joka aamu on tapana. Päätin hoitaa kroppaani, jos vaikka se saisi palaamaan tähän hetkee kauhuskenaarioiden sijaan. Alkuvenytykset helpottivat niskojen kireyttä nopeasti ja kun sitten olin tehnyt muutamia asentoja, tuli puhelu. Kun kuulin hyvät uutiset, sen että ihomuutos ja patti ovat ns. hyperkeratoosia, joka viittaa kroonistuneeseen ihotulehdukseen ja immunologiseen syyhyn, herkesin itkemään eläinlääkärille koko angstini. Lopulta sain hoito-ohjeet jatkoon. 20.7. alkavalla viikolla aloitetaan verikokein selvittelemään millaisesta immunologisesta ongelmasta on kyse. Yksinkertaisin selitys on allergia, herkistyminen jollekin aineelle. Rakas Dallu siis on vain ja ainoastaan allergikko. Voi miten loistava uutinen se aamulla olikaan!

Dallu onnellisen tietämätömänä draamasta

Yhtä sun toista

Jopas on vierähtänyt aikaa edellisestä postauksesta! Huomaan, että bloggailu on alkanut yskiä sen jälkeen kun sain uuden läppärin. Tämä on minulle aivan liian hi-tech! Iso ongelma on kuvien latailu koneelle, se on paljon monimutkaisemman puuhastelun takana kuin edelllisessä. Kun olisi kirjoitettavaa ja inspistä, tuo rasittava hidaste iskee saman tien tajuntaan. Osittain siitä syystä olen käyttänyt enemmän muiden ottamia kuvia ja nämä omat sitten ovat saaneet jäädä.

Paljon on siis tapahtunut toukokuun jälkeen koirarintamalla. Dallasin fyllingit ovat hyvistä yrityksistä huolimatta lisääntyneet??? Se oli saanut massaa lisää maaliskuun jälkeen yhden kilon, minkä totesimme kun noin viikko sitten kävimme eläinlääkärin vastaanotolla. Nyt siis oli alettava tiedostavampiin toimenpiteisiin. Koska olimme jättäneet nuo lihottavat puruluut Dallasin ruokavaliosta aivan minimiin ja samoin muut ohimennen sille annettavat makkaranpalat, oli eläinlääkärin epäily, että Dallas on koira, joka käyttää maksimaalisesti ravintonsa energian hyödyksi. Siis edelleen kiristämään safkapuolta. Nyt ryhdyimme hoikistumisurakkaan Hill´sin Metabolic-ruualla. Sen pitäisi laihduttaa sekä matalammalla energiapitoisuudellaan, mutta myös kiihdyttämällä Dallun aineenvaihduntaa. Loistava ruoka. Jos vain kelpaisi. Lenkillä saan syöteltyä sille n. 50 g kädestä palkkana, mutta sen pitäisi syödä päivässä 231g. Luulisi siis hoikistumisen olevan nopeaa.

Lisäksi Dallun maaliskuulla ilmaantunut vasemman takatassun haava ei ota parantuakseen. Kun se edelleen vihottelee, oli siitä otettava koepala. Nyt se on patologin tutkittavana ja vastauksia saamme viikon parin päästä. Dallu sai siis elämänsä ensimmäisen nukutuksen. Se osoittautui varsin laiskaksi hengittelijäksi ja aika monta kertaa lääkäri sai hieroa sen nenän akupistettä ja vetää kieltä ulos sekä töniä tarmokkaasti, että Dallu muisti hengittää. Lisähappikin piti laittaa aikas isoille tehoille meidän tyttöselle. Herätyspiikkikään ei ihan nopeaan tehonnut ja Dallu kuorsailikin hyvän tovin vielä sen jälkeen kun olisimme jo olleet valmiit kotimatkalle. Reppana!

Unten mailla

Dallu joogaa

Kissa vs. koira

Olen vannoutunut kissaihminen. Mikään eläin ei ole opettanut minulle elämäni aikana niin paljon kuin kissa. Elämästä, kärsivällisyydestä, vapaudesta ja siitä miten vaistot sisältävät ison potentiaalin hyvään ja pahaan. Se on elämää ja sellaisia olemme myös me ihmiset vaikka haluammekin nähdä itsemme eräänlaisena evoluution ja luomakunnan kruununa. Olemme eläimiä siinä missä kaikki muutkin. En ole siis sen kummoisempi kuin jänis, joka loikkii ajoteillä tai metsiköissä jättäen jälkeensä papanavanan. En ole kummoisempi kuin harakka, joka möyhentää levälleen kauppatorin roskiksen ruuanmurusen toivossa. En liioin kummoisempi kuin räkättirastas, joka varastaa toisen kasvattaman sadon ja räkättää ilmoille sietämättömän joutavaa hölötystään. Olen samalla tavalla kummoinen kuin kissa joka hellii pentujaan ja kantaa niitä varovasti suussaan takaisin pesään vaellusretkiltään. Samalla tavalla kummoinen kuin lintu, joka ruokkii omistautuen poikasiaan ja heittää niistä heikoimman surutta pesän laidan yli kuin roskan. Tämä kaikki minuun, ihmiseen mahtuu. Vaikka haluan uskotella itselleni muuta.

Tunnen itseni kissaihmiseksi, sillä kissan kanssa jaan monet samat arvot. Koiraihminen en koe olevani, mutta sellaiseksikin yritän opetella. Koiranpidossa minua puistattaa kaikki kaavamaisuus. Rotukriteerit, kummalliset trimmaukset, koirien vaatteet ja timantit kaulapannoissa, kuri ja kuritus ja etenkin tuo kaavamainen löntystely koiran perässä samaan aikaan päivästä, samoja reittejä, yhä uudelleen ja uudelleen. Tahmea tallustelu, jonka merkittävin muuttuja vuosien saatossa on hihnan molemmissa päissä tapahtuva vääjäämätön pönäköitymisen prosessi. Kaikki. Samaa. Rataa. Ikuisesti. Amen.

Hoksaatko...

Kissa ei alistu koiran elämään, joka sekään ei ole koiran elämää vaan ihmisen. Jos koira ja kissa saisivat elää vapaina rinnakkain, niiden elämäntyylit eivät luultavasti poikkeaisi paljoa toisistaan. Ne vaeltaisivat, toinen laumassa ja toinen yksin, kamppailisivat resursseista ja reviireistä. Saalistaisivat, tappelisivat, karkottaisivat heikompiaan, ulostaisivat, virtsaisivat, siittäisivät naaraitaan ja jatkaisivat sukuaan niin kuin tekee ihminenkin piilossa omassa kopperossaan. Kotonaan, ravintolan pimeässä sopessa, porttikongissa, toisten selän takana. Ja omissa kopperoissaan ihmiset pysyvätkin. Heidän kanssaan noissa kopperoissa asuu liian usein pelko, häpeä, syyllisyys, omistamisenhalu, kateus. Mitä vapaampia he ovat kopperoistaan, myös ilo, haltioituminen, onni, jakaminen, rakkaus, huolenpito, innostuminen. Siinäkään ei ihminen siis eläintä kummoisempi.

Olen kasvanut kissalauman kanssa. Ja äidin, jonka sydän oli iso. Sellainen johon mahtui muutkin kuin omat kakarat, omat elukat, omat nurkat ja omat asiat. Kissanpentuja haettiin, pelastettiin huonoista oloista avoimesti tai salaa, pihapiiriin ilmaantuneita villiintyneitä kissoja ruokittiin ja otettiin sisään lämpimään paukkupakkasten alta. Noista kissoista muistoihin on vahvimpana jäänyt kaksi asiaa. Toinen on aivan käsittämätön pistävä kissanpissan haju ja toinen on ne syvät raapaleet, jotka villiintynyt kissa ehti repäistä käsivarteen tai jalkaan kun sille meni avaamaan ovea ulos. Surkeimmallakin hetkellään, takkuisena ja rupisena, kylkiluut törröttävänä kissanriepuna se säilytti itsemääräämisoikeutensa. Se ei ryhtynyt ihmisen räsynukeksi, jolle voi pukea viimeisen muodin mukaiset vaatteet tai raapottaa naru kaulassa kylille. Ja lämpimien säiden koittaessa nuo kissapoloiset tulivat sisältä piiloistaan. Ne olivat saaneet luidensa ympärille vähän lihaa. Haavat ja arvet olivat parantuneet. Vain takkuiset turkit jäivät kun ne sujahtivat keväiseen säähän pulskan lintu- tai hiiripaistin toivossa. Ja toisinaan ne palasivat takaisin. Mutta eivät tervehtimään, eivätkä kiitollisuudesta. Ne tulivat vain ja ainoastaan merkkaamaan reviirinsä tuolla kitkerällä pissallaan ja sitten ne olivat tiessään. Ja meidän pihalle mahtui. Kissaa ja pissaa. Molemmat haihtuivat aikanaan.

Sitä hullua vapautta ja ylpeyttä siitä vain en koskaan tavoita koiran kanssa. Niin rakkaita kuin ovatkin.

...pointin?

Petikaverit

Dio ja Dallas ovat kyllä kuin paita ja peppu! Harvoin ne viihtyvät erillään. Joskus aamutuimiin toinen saattaa ottaa vahtipaikan eteisen rahilta ja torkkua siinä aamupäivälenkkiin saakka. Useimmiten ne kuitenkin porskuttavat unia selät vastakkain sängyllä niin pitkään, että pääsevät suoraan lenkille. Koira on kyllä laumaeläin, ei voi muuta sanoa!

Pulska neiti

Dallas sai taannoin haavan tassuunsa ja kävimme sen kanssa eläinlääkärissä. Dallu on kyllä aivan ihana tapaus eläinlääkärin pöydällä. Se seisoo tanakasti ja tuijottaa eteensä. Sitä saa tutkia ja käännellä ja väännellä toisin kuin Dioa, joka pitää pönkätä mahan kohdalta eläinlääkärin oven väliin, jotta sen peffaan saa piikitettyä nukutusainetta. Dallun jalka kaipasi vain antiseptista voidetta, mutta eläinlääkäri teki toisen, merkittävämmän huomion. Dallu on lihava! Eläinlääkäri muotoili asian sanomalla, että sillä on hieman tätä "fyllinkiä". Mitä ihmettä? Meidän silmissämme Dallu on sopusuhtainen, vanttera typykkä. Dallu on vieläpä koirista se, joka ei erityisen paljon ruokakipolla viihdy. Se ei myöskään syö kotiruuan tähteitä tai einesruokia tai kaupan valmisaterioita. Mistä sitten ylimääräiset kalorit tulevat? Pienen pohdinnan jälkeen asia selvisi meille. Dallu on kova neito järsimään puruluita, ihan niinkuin Diokin. Pitbullit ja Amstaffit kaipaavat hampaille työtä ja kun ulkona syödään aitoja naudan putkiluita, sisällä rouskutellaan kaupan nahasta käärittyjä puruluita. Ja siinä se sitten oli. Fyllingin lähde. Saimme eläinlääkäriltä Royal Caninin esitteen, jossa tätä koiran energiataloutta havainnollistetaan donitsivertailulla. Siispä 190 g nahkaisia puruluita vastaa energiasisällöltään 699 kilokaloria ja on koiran päivittäisestä energiansaannista 67% - no huh huh! Vastaava energiamäärä ihmisellä on seitsemän popsittua donitsia.

Onhan tuossa logiikkaa. Selväähän on esimerkiksi se, että broilerin koipipalojen nahassa se kaikki lihottava matsku on. En silti olisi mitenkään nähnyt yhteyttä puruluihin. Ne näyttävät harmittomilta ja ravintomielessä tyhjiltä kalikoilta. Dio joutui niiden osalta pannaan silloin kun hiiva ja muut oireet jylläsivät, mutta tuo Dallu-polo on niitä järsinyt senkin edestä. Dallulla kun oli tuo irtaimiston kaluaminen jossain vaiheessa iso ongelma, niin silloin niitä varmaan sen eteen alettiin kantaa oikein urakalla. No, oppia ikä kaikki! Nyt eiku luukaranteeniin!

Ystävyys

Navigoin sattumalta tähän linkkiin, joka taas kerran todistaa meille sen, että jotkut ystävyyssuhteet on tähtiin kirjoitettu http://www.wimp.com/orangutandog/

Surya & Roscoe

Dio

Viime aikoina olen seuraillut erityisesti Dio-koiramme tapaa olla koira ja perheenjäsen. Se on ihana ja upea koira. Olemme miehen kanssa usein todenneet, että jos meille vielä joskus uusi koira tulee, on se ehdottomasti pitbull. Tämä on toki toiveajattelua, uutta koiraa emme varmaankaan enää tule hankkimaan ihan käytännön syistä. Nuoriso lähtee maailmalle ja niin koiran ulkoiluttajien kuin hoitajienkin määrä vähenee. Siispä nauttikaamme näistä nyt kun vielä voimme! Dio-poikamme on kotona ehkä yksi rauhallisimmista olennoista joita olen tavannut. Se on hyvin vaatimaton koira. Se ei kerjää eikä komentele. Sängyllä riittää sormien napsautus niin se loikkaa välittömästi syrjään ja antaa tilaa. Se syö oikeastaan mitä vain, harvoin ja hyvin. Se ei ole herkuttelija, mikä tietenkin on tehnyt sen hiivan hoidon monin verroin helpommaksi. Sen kiihtyvyys on tähtitieteellinen eikä se siedä juuri muita uroksia, ei kohti juoksevia meluavia lapsia, ei ihmisiä jotka tuijottavat sitä, ei pimeydessä hiippailevia tummia hahmoja. Silloin siitä tulee epäluuloinen, vähän pelokas ja se alkaa puolustautua eli rähistä. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Koskaan se ei ole ketään purrut, ei edes Dallas-siskoaan vaikka ovat ottaneet varsin äänekkäästi yhteen. Koirakuiskaaja Cesar Millanin motto: "No touch, no talk, no eyecontact!" on kyllä vertaansa vailla. Koiran tuijottelu ei ole hyvä strategia missään olosuhteissa. Kotona Dion kanssa voimme kyllä käydä tuijotuskisaa, mutta lopputulos on yleensä sama kuin pienten lasten kanssa. Ne nappaavat nenästä. Kun luulet katsovasi toista silmiin, onkin toisen katse kohdistunut siihen tuulenhalkojaan joka silmiesi välissä sojottaa. Dallasin kanssa on aivan sama tilanne. Tuijottelehan aikasi, niin kohta olet saanut mojovan suukon nokkaasi ja saat ihailla sitä peilistä monta päivää. Tänään kaaduin lenkillä todella pahasti ja loukkasin selkäni eli Panacodeilla nyt mennään. Kotiin päästyäni Dio haukahteli minulle huolestuneesti ja kun istuin sohvalle, hyppäsi se viereeni, laittoi tassunsa käteeni ja painautui minua vasten. Sillä on ilmiömäinen taito huomata kun jokin on pielessä. Ja jos se huomaa minkäänlaista kinaa tai sanaharkkaa perheenjäsenten kesken, se alkaa täristä. Jos taas perhe ilakoi turhan äänekkäästi ja villisti, se juoksee heti ilmoittamaan, että nyt on liikaa kierroksia. Motkotukseen ja valitukseen se ottaa nopeasti kantaa ja tulee muistuttamaan, että jokohan olisi aika vaihtaa äänensävyä. Diomme on siis oma Samu Sirkkamme, joka kantaa huolta omatunnostamme. Sille on tilausta.

Leffakaveri

Päiväunelmoija

Unikeko

Sohvaperuna

Yksi kuva

Satuin huomaamaan Karvapartio-blogista nämä upeat Alicja Zmyslowskan valokuvat. Eipä tämä paljon enempää selityksiä kaivanne https://alicjazmyslowska.wordpress.com/portfolio/#jp-carousel-465

Vihdoin

Tätä me ollaan odotettu ja nyt siitä saatiin lupaus! Vielä vähän aavistuksenomainen, mutta silti...
Aamulla minä ja Dallu pysähdyttiin seisomaan viimaisen niityn reunaan ja nauttimaan auringonsäteistä. Siellä ne ovat ja vahvistuvat päivä päivältä ja lumen alla on kaikki se vihreä, jota kyllä jo kovasti kaipaamme. Miten syksy ja tuo kaikkein pimein aika meni näin nopeasti? Tänä vuonna ei ollut edes valotankkausta Portugalin auringossa ja silti selviydyttiin!!! Eikä edes pienen pientä flunssaa. Siunattu D-vitamiini! Purkista vielä kevään aurinkoisiin hiihtokeleihin saakka.

Ulkoilmaelämää

Koirilla on ollut pitkästä aikaa mahdollisuus hyppiä ja pyöriä ja kahlata lumessa kainaloitaan myöten. Jostain syystä se tuntuu todella mieluisalta leikiltä. Koirat ovat tietenkin vahvoja eivätkä pienistä valita. Vaikka ohut turkki ei juuri kylmältä suojaa, se ei menoa haittaa. Huvittavaa on seurata kun koirat työntävät kuononsa syvälle lumeen jotain nuuskiakseen. Samalla ne sitten vetävät kevyttä pakkaslunta nenäänsä ja saavat aikamoisen aivastus- ja yskänkohtauksen. Mutta ilmeisesti sekään ei kovin paljon haittaa, koska tekevät sitä tämän tästä. Kun ne sitten saavat ulkoilusta tarpeekseen, kipittävät ne vauhdilla sisälle ja kaivautuvat huopiin. Nykyisin ne viihtyvät vierekkäin naapurin lahjoittamalla isolla koiranpedillä ja kaluavat kumpikin omaa puruluutaan. Hetkittäin Dallas malttaa jättää Dion luun rauhaan ja keskittyä omaansa. Kai sekin alkaa pomottelustaan tasoittua aikuistumisen myötä. Koiranelämä on kyllä aika huoletonta. Päivärytmi on aina samanlainen ja kun se toteutuu, ovat koirat tyytyväisiä. Kaksi lenkkiä, muutamia pihassa pyörähdyksiä, oravien ja lintujen ruokailun seuraamista nenä ikkunalasissa kiinni, ruokailu, vähän pienimuotoista koulutusta tai leikkiä ja loput nukkumista. Siinä sitä on riittämiin elämänsisältöä tuollaiselle luontokappaleelle. Malliksi olisi ihmisellekin.

Vauhtia piisaa

Ja ihmettelyä

Hetki ennen yöunia

Barffireissu

Tänään oli taas aika täydentää koirien raakaruokavarastoja. Nyt kun Dio ja Dallu ovat jo ihan aikuisia koiria molemmat, on niiden ruokailu alkanut siirtyä vähitellen kerran päivässä tapahtuvaksi. Olemme yrittäneet tyrkyttää ruokaa aamuin illoin, mutta jossain vaiheessa totesimme, että juokseminen ruokakipon kanssa koiran perässä ei ole kovinkaan älykästä. Nykyisin koirat syövät pääasiassa iltaisin ja suurinta herkkua on luonnollisesti tuo barffi. Ostan kerralla 8,5 kg:n laatikoita broilerin pikkusiipiä eli n. 50 g painoisia siiven pätkiä. Diolle menisivät 100 g painavat kokonaiset siivet, mutta Dallulla niissä on pureskelemista. Näin sitten laskeskelemme Diolle niitä yhdellä aterialla 10-12 kpl ja Dallulle noin 8 kpl. Lisäksi ostin ison laatikollisen 400 g:n painoisia, sisäelimiä ja kasviksia sisältäviä raaka"makkaroita". Nyt niistä riittää taas toviksi sapuskaa. Kyllä tähän ruokavalion nimeen vannon ainakin omien koirien terveyden kohdalla. Jos koirat sairastelevat eikä eläinlääkäreiltä ole riittävää apua löytynyt, kannattaa todella panostaa terveelliseen ravintoon ja olla kärsivällinen. Muutokset eivät tapahdu momentaanisesti vaan vaativat näkyäkseen usein pitkän ajan, viikkoja ja kuukausia. Maltti on siis valttia. Paljon on siis tehtävissä vielä kun tuntuu, ettei mitään ole tehtävissä. Näin on etenkin erilaisten allergia- ja hiivaoireiden suhteen.

Minuutiksi mikroon ja siivuttamaan

Entinen hiivalla kyllästetty koipitoipilas

Terveitä koiria

Näin vuoden alkajaisiksi on iso juttu, että koirat ovat terveitä. Uskomattoman, käsittämättömän terveitä. Dion jalkaongelmien, nivelrikon ja itsepintaisen hiivainfektion jälkeen on jotenkin epätodellista, että niistä ei ole tällä hetkellä merkkiäkään. Ruokavalio koirilla on sen verran tiukka, että paino on, etenkin Diolla, normaalin alarajoilla nipin napin. Diollehan tämä on ihan kriittinen juttu. Mitä vähemmän massaa, sitä vähemmän kuormaa nivelille. Muistan vieläkin ortopedin katseen silmälasien yli kun selvisi, että polven eturistiside on poikki ja edessä iso leikkaus ja toipuminen. Eikä vain yhteen polveen vaan mitä todennäköisimmin kahteen. Meille oli itsestään selvää, että leikataan. Ortopedi katseli meitä hetken mietteliäänä ja totesi sitten: "Mikäs siinä, jos on kiva koira!"
Ja sitähän Dio oli. Eikä pelkästään kiva, vaan myös erittäin rakas perheenjäsen. Nyt muistona ovat vain isot arvet polvien sisäpinnalla ja hiukkasen jäykkä askellus. Mutta meno on kovaa ja kun koirat ryntäävät ympäri pihamaata, tekevät hyppyjä ja nopeita suunnanvaihtoja, ajavat takaa lintuparvia, painivat ja juoksevat kilpaa portille haukkumaan ohikulkijoille, ei nivelrikosta tai titaanipolvista näy merkkiäkään. Nämä ovat meille hyviä vuosia ja niistä olemme kiitollisia! Dalluhan on terve ollut koko ajan lukuunottamatta pientä korvatulehdusta, joka tuli ensimmäisen uintikesän kylkiäisenä. Ja tottakai vakuutukset menevät juurikin paradoksaalisesti ristiin. Sairastelevaisemmalla ei sitten mitään ja terveellä koko kattaus. Koirien vuosi on siis alkanut onnellisissa merkeissä!

Sisään kiitos!